Kymmeniä kuvia

 Tuo tyttö istuu sateessa. Miettii jaksaako vielä nousta. Yrittää jälleen kerran uudelleen,vai luovuttaisiko unohtaisi kokonaan. Antaisi asian mennä. Lennättäisi sen siivillä kauas pois. Kuka hänelle valmiin vastauksen kertoisi. Antaisi ratkaisun. Hän epäröi hetken ja päättää sitten. Nyt on aika astua ulos. Antaa tuulen kuljetella ajatukset pois. Nyt on aika olla vapaa.

 Tyttö nousee ja pyyhkii kuraa housuiltaan. Hän hymähtää itsekseen ja jatkaa sitten matkaa kotiin. Ovelle saavuttuaan hän kuulee sen tutun, mutta kaukaiselta tuntuvan äänen. Se saa niskavillat nousemaan ylös. Värisyttää. Kyynel vierähtää poskelle, sitten toinen ja kolmas. Ei. Nyt pitää olla vahva, hän ajattelee. Tyttö pyyhkii kyyneleet kasvoiltaan ja sipaisee hiussuortuvia jotka roikkuvat märkinä hänen kasvoillaan. Hän hengittää vielä kerran syvään, kerää kaiken rohkeuden. Tytön siniset silmät muuttuvat surullisista, uhmakkaiksi. Kaikki se suru, se pettymys ja viha. Nyt se roihuaa hänen silmistään.

 Kaksi napakkaa koputusta oveen. Tyttö laskee sekunteja yksi, kaksi, kolme enne kuin hän pääsee edes puoleen väliin kymmentä ovi aukeaa. Tyttö astuu sisään. Lasinsirpaleita kaikkialla. Yksi rikkoutunut tuoli ja peili jota koristaa nyrkiniskun jättämät halkeamat. Tyttö katsoo itseään peilistä. Se heijastaa kymmeniä pienen pieniä kuvia uhmakkaasta tytöstä joka vielä hetki sitten oli istunut sateessa. Tyttö sulkee silmänsä hetkeksi. Käsi. Niskassa. Jonkun kylmä käsi niskassa. Tyttö säikähtää ja astuu lähemmäs peiliä.

Jokin jalan alla saa aikaan pistävää kipua. Lasinsiru joka on uponnut syvälle hänen jalkaansa ja se vuotaa verta. Tyttö ei kiinnitä asiaan enempää huomiota vaan kääntyy ympäri ja katsoo vihaisena sitä joka hänen taakseen oli hetki sitten kävellyt. “Mä en voi uskoa. Sä teit sen taas. Nyt riittää, mä en jaksa tätä enää”.Tyttö sanoo hiljaisella, mutta napakalla äänellä. Kyyneleet vierähtävät tytön poskille. Tyttö laskee mielessään hengityksensä tahtia. Yksi sisään, kaksi ulos, yksi sisään, kaksi ulos. Tytön posket tuntuvat kuumilta. Ne punoittavat.

 Tyttö kääntyy ympäri, katsoo peiliin ja seuraa katseellaan takanaan olevaa sitä mikä oli aiemmin kävellyt tytön taakse ja koskettanut häntä niskasta. “Anteeksi”, se sanoo äänellä, joka vapisee. Äänellä jonka tyttö juuri ja juuri kuulee. “Ai anteeksi vai. Muutako et aio sanoa? Mä olen antanut sulle ihan liian monta kertaa anteeksi. Mä en aio tehdä enää sitä virhettä tyttö huutaa. Mä en halua että oot osa mun elämää. Mä en halua nähdä sua enää ikinä”. Tyttö hengittää voimakkaasti. Se jokin. Poika. Joka  seisoo tytön takana ei liiku ei puhu ei edes hengitä. Hiljaisuutta kestää joitakin sekunteja. Pojan kasvot ovat kivettyneet. Kasvot joiden tummissa hiekan ruskeissa silmissä yleensä säteilee iloa on nyt kyyneleitä. Ne ovat  silmät  joita tyttö rakastaa niin syvästi. Mutta nyt tyttö ei rakasta noita silmiä tyttö vihaa noita silmiä. Kaikki rakkaus on kadonnut. Tyttö säälii poikaa. Pojan heikkoutta. Poika katsoo tyttöä surullisena. Heikkona. Suorastaan voimattomana. Poikaa nolottaa. Hävettää oma käytös. Poika tietää että tytön raivoon on syy. Hän on ansainnut kaiken sen. Ei hän itsekään voi enää antaa anteeksi itselleen. Poika rakastaa tyttöä suunnattomasti mutta ei voi itselleen mitään. Tyttö katsoo vielä poikaa kerran  halveksuvasti ja lähtee sitten kohti portaita. 

Tytön jalat tuntuvat raskailta. Voimattomilta. Hän kamppailee kuitenki portaitten puoleen väliin. Hän pysähtyy ja katsahtaa seinälle. Seinällä roikkuu kuvia. Kuvissa on vain iloisia ihmisiä jotka hymyilevät. Tytön katse pysähtyy kuvaan, jossa seisoo tyttö joka pörröttää pojan tummanruskeita kiharoita. Kuvassa tyttö ja poika hymyilevät. Tytön silmistä valuu kyyneleitä. Tyttö katsahtaa kuvaa vielä kerran ja jatkaa sitte matkaa. 

Tyttö pääsee portaiden yläpäähän. Hän pysähtyy vain pieneksi hetkeksi pyyhkäistäkseen hiukset kasvoilta. Tyttö katselee ympärilleen. Yläkerrassa kaikki on paikallaan. Mitää ei ole rikottu. Ruskea nahkasohva on siellä missä pitääkin ja tytön maalaama posliiniruukku kiiltelee edelleen ehjänä valkoisella hyllyllä. 

Tyttö kävelee sohvan ohi huoneeseen. Huoneeseen jonka keskellä lojuu iso sänky. Sängyssä on yksi iso peitto ja kaksi tyynyt. Sängyn päässä on valokuvia jotka on kiinnitetty seinään pienen pienillä nastoilla. Tyttö kävelee kuvien luo. Hän ei edes vaivaudu katsomaan niitä vaan repii kuvat seinältä. Kuvat halkeilevat. Tyttö itkee, Nyt tyttö itkee kovempaan kuin koskaan. Tytöllä on ikävä. Ikävä noita onnellisia hetkiä joita hän on saanut viettää tuon pojan kanssa. Tyttö tasaa hetken hengitystään ja hakee sitten isosta valkoisesta vaatehuoneesta matkalaukun. Isoimman matkalaukun mitä tuo valkoinen huone sisällään pitää. 

Tyttö pakkaa laukkuun vaatteita ensin vain muutamalle päivälle, mutta mietittyään hetken tyttö hakee lisää vaatteita niin että hän selviää, vaikka kokonaisen kuukauden. Sitten tyttö kävelee vessaan. Tyttö kerää kaikki mahdolliset pullot joita vessan mustissa kaapeissa on ja tiputtaa ne matkalaukkuun. Viimeiseksi tyttö kävelee makuuhuoneen pöydän luokse. Tyttö seisahtuu. Ja sulkee silmänsä. Kuvittelee hetken kun hän ja tuo poika olivat ensimmäisen kerran astuneet tuohon isoo ihanaan makuuhuoneeseen, joka nyt tuo vain mieleen kaiken mikä on mennyt pieleen. 

Tyttö huomaa että joku seisoo ovella. Se on poika. Poika kysyy.” Miksi sä pakkaat?” “Luuletko sä että mä tänne jään.” tyttö vastaa tuimalla äänellä. Poika katsoo tytön sinisiin silmiin jotka leimuavat vihasta ja pettymyksestä. Voi kuinka poika rakastaakaan tuota uhmakasta tyttöä. Poika katsoo tyttöä. Ei sano mitää. Tyttö huomaa pojan silmissä kyyneleitä, katumuksen kyyneleitä. Poika ja tyttö katsovat toisiaan silmiin. Tuossa hetkessä on niin paljon rakkautta ja myötätuntoa. Nuo kaksi ihmistä rakastavat toisiaan enemmän kuin ketään. Hiljaisuutta kestää vielä hetken. Viimein poika avaa suunsa ja sanoo. “Rakas älä lähde mä tarviin apua. Mä oon niin pahoillani. Ethän jätä mua.” Tyttö miettii hetken ja vastaa...